*

Petri Järveläinen Ajatushautaamo

Evankelis-luterilaisen kirkon suunta

Käynnissä oleva Helsingin hiippakunnan piispanvaali, siihen oman turbulenssinsa tuonut arkkipiispan eläköitymisilmoitus ja lähivuosien piispanvaalit herättävät kysymyksiä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon asemoitumisesta tulevaisuudessa. Piispat kuuluvat avainhenkilöihin asiaa linjattaessa. Kun piispanistuin toisensa jälkeen tulee avoimeksi, epäselvyys linjasta korostuu.

Luterilaisen kirkon jäsenmäärä vähenee. Sen talous ja hallintorakenteet ovat tulossa käymistilaan.

1800-luvulla Suomessa lainsäädännössä tehty kirkon ja valtion ero on viety 100 vuotta myöhemmin niin pitkälle, että kirkon edelleen kohtuullisen vahvan yhteiskunnallisen aseman lisäksi kirkko on alkanut muistuttaa myös hieman marginaalista hyväntekeväisyysyhdistystä.

Toisin kuin vielä menneinä vuosikymmeninä, kirkko on tyytynyt peesailemaan merkittävien yhteiskunnallisten muutosten jälkijunassa osallistumatta niiden rakentamiseen ja tarjoamatta omaa "ääntään" niihin, kuten on laita esimerkiksi kunta- ja soteuudistuksessa.

Avioliittolainsäädäntö ja kirkon avioliittoa koskevat näkemykset eivät kohtaa toisiaan.

Kirkon piiristä kuuluu sitä seuraavan korviin natinaa, kun siihen tyytymättömät hengelliset yhteisöt eroavat sen piiristä.

Jumalanpalvelusten asema ei ole yhtä vakaa kuin aikaisemmin. Koulun piirissä nostetaan kahakka jostakin Suvivirrestä. Jopa kirkon jäseniltä kysytään nykyisin yhteiskunnan toimijoiden piirissä, kokevatko he uskonnonvapautensa kannalta ongelmaksi, jos joutuvat osallistumaan kirkon järjestämään toimintaan.

Kirkollinen julkinen keskustelu näyttää vajonneen sukupuolikeskusteluksi ja sitä ulkopuolelta seuraava saa kirkollisten kommentoijien puheenvuoroista käsityksen, että uskovaisten puuhiin osallistuu vain niitä jotka joko vastustavat kaikkea tai hyväksyvät kaiken, mutta kumpikaan vaihtoehto ei vaikuta kovinkaan houkuttelevalta.

Ajatuksen markkinat ovat olleet auki parikymmentä vuotta. Luterilaisen elämänkatsomuksen rinnalle ovat työntyneet niin uskonnonvastaiset ajattelutavat kuin muut uskonnot. Pelkästään muslimeita on maassamme noin 80 000, siis enemmän kuin ortodokseja tai helluntailaisia. Monelle mikä tahansa woodoo on syvällistä ja humaania ajattelua, mutta perinteinen oma kulttuuri ihmisvihamielistä taantumusta.

Instituutioihin kohdistuu epäilyksiä ja individualismi rehottaa. Kirkosta eroamisen syyksi ei enää tarvita sen syvällisempiä valintoja kuin siihen, että tilaako Helsingin Sanomat vai ei. Äiti ei tule surulliseksi.

Piispakeskusteluja seuratessaan törmää usein katsomukseen, että ehdokkaan ei olisi hyvä olla konservatiivinen ja että hänen olisi hyvä olla uudistusmielinen. Ihmiset kuulemma jättävät kirkon, jos konservatiiviset piispat pääsevät valtaan.

Olisi outoa, jos piispana olisi henkilö, joka fundamentalistisesti soveltaisi erilaisissa olosuhteissa syntyneitä 1000 vuotta vanhoja säädöksiä hiippakuntansa johtamiseen. Konservatiivisuus ja liberaalisuus ovat kuitenkin monisyisempiä asioita.

Katselin äskettäin Ylen tekemää Helsingin piispanvaalien ehdokkaiden haastattelua. He olivat melkein kaikesta samaa mieltä. Kun heiltä kysyttiin eutanasiasta, kukaan heistä ei esittänyt, että sille tulee antaa lain siunaus. Olivatko he siis kaikki konservatiiveja? Tuskin, vaikka tässä asiassa olivatkin. Mutta eivät he erityisen uudistusmielisiltäkään vaikuttaneet.

Yksittäiset henkilöt lienevät joissakin asioissa konservatiiveja ja toisissa liberaaleja. Eurooppalaisten ajatteluperinteiden yksi seuraus on juuri se, että yksittäinen henkilö voi ajatella itsensä kanssa ristiriitaisesti ilman, että tästä olisi sen kummempaa häiriötä tai että se estäisi hänen menestyksekästä toimintaansa.

En usko, että konservatiivisuus/liberaalisuus -jaottelu on kattava selittäjä kirkollisten vaalien tuloksille. En myöskään usko, että kummankaan voitto olisi avain kirkon suuntaan.

Jos kirkon ajankohtainen ongelma on väen väheneminen, ilmiö tullee jatkumaan riippumatta siitä, ovatko piispat "konservatiivisia" tai "liberaaleja". Kyse on samanlaisesta asiasta kuin se, että poliittisissa vaaleissa äänestysprosentti on alhainen aivan riippumatta siitä, kuka on vallassa.

Kun ihmiset menettävät suhteensa johonkin kulttuuriseen traditioon, tämä voi olla asia, joka ei ole korjattavissa. Tällöin tradition piirissä elävät joutuvat ottamaan muuttuneen tilanteen huomioon ja asemoitumaan sen mukaisesti. Toisin sanoen he joutuvat ottamaan lusikan kauniiseen käteen. He opettelevat tällöin uutta tapaa olla sitä mitä ovat. Lisäksi he voivat pohtia sitä, voitaisiinko katkennut suhde muodostaa uudestaan.

Molemmissa tapauksissa tradition piirissä elävien kannattaisi pysähtyä ja kysyä, keitä he itse ovat. Tällaisen kysymyksen esillä pitäminen kirkollisessa julkisuudessa ei ole ollut keskeistä. On kuvaavaa, että kun taannoin julkaistiin kirkon tulevaisuusmietintö, se esiteltiin sanomalla, että valmisteluryhmä katsoo kirkon teologian olevan kunnossa, mutta kiinnittää huomiota hallinnollisiin ja toimintakulttuuriin liittyviin seikkoihin.

Voisi lainata Aristotelesta: Heti kun suut avattiin, oltiin väärässä.

Mietinnön hallinnolliset ehdotukset olivat ihan hyviä. Pihvi on se, että suuressa julkisuudessa näyttäytyvällä ja sen hallintoelimissä elävällä kirkon ulottuvuudella ei ole oikein mitään sellaista teologiaa, joka voisi olla kunnossa. Suomalainen syvällinen hengellinen ajattelu eli teologia elää, jos elää, katakombeissa.

Kirkko on panostanut laiskasti sanomansa substanssia koskevaan työskentelyyn. Sen sanomisen voima on heikentynyt. Sen piirissä elää lukematon määrä erilaisia ihmisten lähestymisen tekniikoita, mutta sisältöpuoli on heikompi. Se sanoo hieman jälkijunassa erilaisia hyviä asioita, joita jo muut ehtivät sanoa ennen sitä.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kannattaisi käydä lävitse samansuuntainen prosessi kuin se, jonka Roomalais-katolinen kirkko kävi 1960-luvulla Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa. Sen piirissä kaikki kirkon identiteetin ja toiminnan osa-alueet käytiin läpi ajatuksen vaivaa säästämättä. Roomalaiskatolinen kirkko löysi itsensä vahvempana ja itsetuntoisempana.

Nykyinen Turun kirkolliskokouksen julkikuva on lähinnä kirkolliskokouksen irvikuva. Epädemokraattisesti valitut edustajat kiistelevät vuodesta toiseen ihmisten sukupuolielämästä. Saa käsityksen, että kirkon sanoma on: ei saa kaivaa nenää, mutta jos on pakko, niin kaiva sitten!

Syventymisprosessi edellyttää johtajuutta. Sellaista voivat johtaa vain sellaiset, jotka eivät elä kuplassa, sen kummemmin konservatiivisessa kuin liberaalissakaan tai tämän jaottelun avulla maailmaa tarkastelevassa. Kun uusia piispoja valitaan, kyvyt ja ominaisuudet tähän ovat kirkon tulevaisuuden kannalta olennaisia.

Heiltä edellytetään voimaa kestää ajattelemista ja synnyttää keskustelukulttuuria, jossa ennakko-oletukset tuodaan esille ja jossa on kykyä vaihtaa paradigma. Se on lähes toivoton tehtävä tilanteessa, jossa esitetään, että kirkon teologia on kunnossa vaikka aniharva on vaivautunut kysymään, mitä se voisi olla.

Heidän on tunnettava maasto, käytänne ja olosuhteet. Ja heidän on samalla kyettävä piirtämään näistä ilmakuvaa. Edellinen edellyttää kädet mullassa kyntämistä, jälkimmäinen irtaantumista. On kyettävä olemaan läsnä ja poissa, paikassa ja kaikkialla samalla kertaa. Ei kateeksi käy. Virka ei merkitse virkaa.

Petri Järveläinen

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän JaakkoKorpi-Anttila kuva
Jaakko Korpi-Anttila

→”..kirkko on alkanut muistuttaa myös hieman marginaalista hyväntekeväisyysyhdistystä.”

Jos palataan juurille, niin Rooman ensimmäisten keisareiden aikoina seurakuntien olomassaoloa perusteltiin köyhien hautausapuyhdistyksinä yhteisateriaa unohtamatta. Nikean kirkolliskokous sitten muutti suunnan.

Toimituksen poiminnat